Luulis sitten jotain tulevan ja niin perkeleesti. Maisema on niin kuollut, ettei liiku äänikään. Vaikka on jo joulukuu. Marraskuun kuristavan luulin, mutta meno senkun jatkuu. Kyllä aivan ensimmäistä kertaa elämässäni meinasin tukehtua tuohon pimeyteen ja loskaan.
Vaan minäpä pistinkin marraskuuta köniin. Repäisin itseni ylös ja laitoin liikkeelle. Kun viimeiset koulutyöt oli tehty, menin viimeisen kerran vinguttamaan opiskelijaläpyskää ja ostin kuukausikortin kuntosalille. Koko marraskuu, kolme kertaa viikossa. Siinä ei sakea keli pääse niskan päälle. Juoksin matolla, ikkunasta kuraista tietä toljottaen. Sielläpä sula, sohjoinen lumentynkä. Minä juoksen kuivin jaloin.
Tajusin, että tämähän on paras hetki suorittaa kaikkea kasaantunutta. Kun ei näe pihapiirissä kannella tavaroita edestakaisin (maaseutupihapiirielämää), niin voi vihdoinkin keskittyä sisätiloissa tapahtuvaan. Lamput ja kynttilät käyttöön, järjenvaloa toiveisiin ja suorittamaan. Maalasin, kuin marraskuulle kostaen, työhuoneen seinät mustiksi. Tämän on odotettu tapahtuvan noin kolme vuotta. Pistin paalimuovikierrätystehtaan pyörimään, opettelin käyttämään rukkia ja soittamaan ukulelea. Koulukavereiden kanssa yhdistyksen perustin ja koulusta valmistuin. Ei voi vuodenaika päästä niskan päälle, ei kun on nämä eväät.
Nyt, kun joulukuu näyttää vuodenajan puolesta tarjoilevan samanlaista, pitäydyn vastarinnassa. Tehdas pyörii, pian työhuoneen lattia maalautuu ja yläkerran remontti jatkuu. Kirjoitan ja käyn oikein palkalliseen työhönkin käsiksi. Siitäs saa kuukausista jouluin.
Ja tästä: https://kunjoulupukkipuukonsai.wordpress.com